Yleisurheilu on lajeista paras. Tämä on täysin subjektiivinen käsitys ja allekirjoittaneen kanssa asiasta saa täysin hedelmättömän keskustelunkin aikaiseksi vaikka keskellä yötä, koska lopputulema on aina sama. Sen takia tämä blogikin poikkeaa muista blogeista siinä, ettei lukijoille ole annettu mahdollisuutta suoraan kommentointiin asioista. Mitäpä tuosta jaarittelemaan, kun ainakin itse päätyisin kuitenkin takaisin alkuun joka tapauksessa.

Yleisurheilun paras ja samalla huonoin piirre on se, että kellolla ja mittanauhalla voidaan yksiselitteisesti mitata kuka on paras. Tämä yleisurheilun sisään rakennettu ominaisuus on kukkeimmillaan silloin, kun on paras. Onhan se hienoa olla paras, kun on yksiselitteisesti paras. Kukaan täysjärkinen ei voi yleisurheilun kyseessä ollen todeta, että olinpa paras, mutta niin vain kaveri tuli rinnalle ja voitti. Aika synkkää on silloin, jos on kaukana kärjestä. Ei siinä selittelyt auta.

Suomen yleisurheilun tilasta puhutaan jatkuvasti medioissa, toreilla, kentillä ja kahvipöydissä. Suuressa mittakaavassa yleisurheilulla menee aivan järjettömän hyvin, eteenpäin on menty kovasti. Esimerkki kuvastaa asiaa. Vuonna 1952 Emil Zatopek voitti olympiakultaa 5000 metrillä ajalla 14.06. Voi että sitä huudon määrää, kun Jukka Keskisalon kiri puraisisi samassa kisassa ja legendaarinen Zatopek joutuisikin tyytymään hopeaan peräti puoli kierrosta hävinneenä! Tai miesten korkeushypyn voittotaistelussa vastakkain ovat USA:n Walter Davis ja Suomen Oskari Frösen. Davis ylittää 204 ja Frösen liitelee samasta yli siten, että väliä on 20 senttiä. Siinä olisi Daviskin lyöty. Naisten korkeuden voitosta hyppäävät Etelä-Afrikan Esther Brand ja Lieksan Urheilijoiden vielä alle 15-vuotias Jutta Heikkinen. Ja kuten arvata saattaa Brand ei päässyt kuin 167, kun Jutta pystyy tiukassa tilanteessa tikistämään vielä pari senttiä korkeammalta.

Rakas lukijani, tiedän mitä ajattelet. Eihän noita suorituksia voi verrata! Kyse ei olekaan suorituksista vaan siitä kaikesta muusta. Kaikki asiat kehittyvät ja kasvavat, se on yksi ihmisyyden perusasioista. Kentät kehittyvät, välineet kehittyvät, valmennus kehittyy ja mikä ihmeellisintä myös ihmiset kehittyvät ja kasvavat. Lopputuloksena on se, että urheilutulokset paranevat.

Jos joku kysyisi minulta, mikä suomalaista yleisurheilua vaivaa, vastaisin näin: yleisurheilussa kasvua ja kehitystä haetaan vain urheilun alueella. Tämä riitti vielä 1970-luvulla, ja Suomen yleisurheilu olikin maailman huipulla. Nykyisin eron voi todeta tilastoista. Esimerkiksi miesten seipäässä 550-560 oli kovaa valuuttaa 1970-luvulla, mutta ero kuuteen metriin ei selity sillä, että harjoittelu olisi noin paljon huonompaa. Väitänpä jopa sen kummemmin asiaa tutkimatta, että suomalaiset treenaavat ihan yhtä paljon ja kovaa kuin kaikki muutkin. Ja halu päästä huipulle on yleisesti ottaen vähintään yhtä kova kuin kaikilla muillakin, ellei jopa kovempi! Urheilun saralla suomalaiset ovat ehdotonta maailman huippua.

Pikkuinen tarinainen raottakoon kokonaisvaltaisen valmennuksen mystistä verhoa. Tämä tarina on totaalista fiktiota ja syntyy lause kerrallaan sitä mukaa kun sitä kirjoitan. Ja sitten aloitamme...

Olipa kerran kaksi ihan samanlaista urheilijaa. Molemmat treenasivat täsmälleen samalla tavalla, söivät täsmälleen samalla tavalla, nukkuivat samalla tavalla, tapasivat samoja ihmisiä, opiskelivat samassa koulussa täsmälleen samalla tavalla. Ainoa ero oli harrastuksissa. Aatami katseli iltaisin telkkaria ja pelasi tietokoneella pasianssia. Beetami piirsi ja katsoi elokuvia. Kysymys kuuluu: kumpi pärjäsi urheilussa paremmin ja miksi?

Vastaus on (rumpujen päristelyä ja jännitystä): Beetami!

Sattumaako? Ei todellakaan. Ehkä noilla taustatiedoilla vastaus olisi voinut olla kumpi tahansa, mutta perustelen vielä. Aatami hyppää illalla sohvalle ja katsoo mitä tuutista sattuu tulemaan. Hänellä on useampiakin suosikkisarjoja, hän haluaa tietää, mitä Jack Bauerille kuuluu ja mitä Salkkareissa tapahtuu. Pasianssia hän pelaa aina, kun ei keksi muutakaan tekemistä. Normaalia urheilijan elämää, veikkaisinpa.

Beetami piirtää melkein joka päivä ja elokuvia tulee katsottua niin teatterissa kuin televisiostakin useampia joka viikko. Aatami ja Beetami ajattelevat asioista eri tavalla. Beetami piirtää lyijykynällä, tussilla ja hiilellä. Hän yrittää piirtää niin hyvin kuin osaa. Ja kun hän huomaa kehittyvänsä, hän on tyytyväinen. Lisäksi Beetami kokeilee ennakkoluulottomasti uusia tekniikoita ja materiaaleja. Kun Beetami katsoo elokuvia, hän pyrkii löytämään niistä koko ajan uusia juttuja. Mitäköhän käsikirjoittajat nyt yrittävät katsojalle kertoa? Tässähän on selvä viittaus Kubrickin myöhäisempään tuotantoon! Tökeröä kuvausta ja dialogia. Loistava sivurooli! Beetami huomaa jatkuvasti katsovansa itselleen uusia elokuvia tai mikäli kyseessä on jo tuttu elokuva, hän yrittää löytää siitä jotain uutta.

Tarina etenee, kuluu vuosi. Mitä on tapahtunut? Aatami ja Beetami ovat treenanneet täsmälleen samoin, mutta Beetami alkaa jätättää Aatamia. Aatami on se sama Aatami kuin vuosi sitten, hän edelleenkin katsoo suosikkisarjojaan ja pelaa pasianssia. Beetami ei ole se sama Beetami kuin aiemmin. Ulkopuolinenkin voi todeta, että hän on parempi piirtäjä nyt kuin aiemmin. Lisäksi hän on katsonut kymmeniä elokuvia, ja nykyisin hän katsoo elokuvia aivan eri silmällä kuin vuosi sitten. Poikkeukselliset kamerakulmat tai erityinen värienkäyttö aiheuttavat nyt sydämentykytyksiä, hienosti kirjoitettu dialogi kolahtaa. Ja ajatukseton soopa ei vain kiinnosta.

Mikäli yleisurheilu haluaa nousta takaisin maailman huipulle, tällainen ajattelumalli on vain opittava kaikilla tasoilla. Sitä ei saa jättää koskemaan ainoastaan urheilua, vaan ihan kaikkea. Kaiken voi tehdä paremmin, tätähän on toistettu jo aikoja. Kyse ei ole voimisesta, vaan velvollisuudesta. Kaikki tulee tehdä paremmin.

Voihan se tietysti olla, että voimallakin pärjää. Jokainen saa uskoa ihan mitä haluaa. Kiitokset vielä Urrilan Matille!