Hei, rakas lukijani! SUL:n Valmentajatutkinnon ensimmäinen neljän päivän setti on nyt ikuisesti taakse jäänyttä elämää. Torstai-aamun menoreissu Pajulahteen kesti normaalin viikonloppureissun verran, eli viisi tuntia rapioineen. Ja heti alusta asti oli selvää, mistä puhutaan: valmennuksesta, valmentamisesta, valmentajista, valmentautumisesta, valmennusteoriasta, valmennuskäytännöistä, valmennusfilosofiasta, valmennuspsykologiasta, valmennuksen historiasta ja lukemattomista muista mielenkiintoisista aiheista. Myönnän avoimesti olleeni etukäteen skeptinen tutkinnon ensimmäisen osan annista. Miten ennakkoluuloinen sitä joskus onkaan... Ja miten antoisaa onkin olla tuollaisessa asiassa totaalisen väärässä!

Sunnuntain paluumatkan puheenaiheet liittyivät valmentamisen eri puoliin hyvin laaja-alaisesti. Sunnuntain viimeinen puhuja Matti Urrila ja kokonaisvaltainen valmennus olivat keskiössä. Huomasin olevani kokonaisvaltainen valmentaja, asia joka sai keltaisen nesteen huiskahtamaan kupoliin hetkeksi. Eli suu vain suurelle ja tieto tästä koko maailmalle! Hävetti kyllä ja suuresti. Hävettää vieläkin...

Ensimmäisen osion keskeinen anti tiivistyi itselläni paluumatkan hiljaisina hetkinä. Aiemmin noin yhden A4-arkin laajuinen valmennusfilosofiani tiivistyi yhteen ainoaan lauseeseen: Kaikki tulee tehdä paremmin. Se on näkemykseni kokonaisvaltaisesta valmennuksesta ja valmennuksesta yleensä. Siihen kaikki vaikuttaisi tiivistyvän, kiitokset Urrilan Matille tästä!

Totuuden nimissä on mainittava, että mikäli kirjoittaisin auki kaiken sen, mitä "Kaikki tulee tehdä paremmin" tarkoittaa, ei yksi A4 enää riittäisi, koska tuo lause taitaa sisältää kaiken mitä satun valmentamisesta tietämään ja paljon muutakin. Esimerkiksi sen, ettei kaikkia ajatuksiaan kannata vaahdota kuuluville, jos parempi olisi pysyä hiljaa. Ja sen, että Björn Borgillakin näyttäisi olevan vaikutuksensa siihen, mitä lopulta jää käteen, vai jääkö mitään.