Blogin tarkoitus on, että kirjoittajalle tulee jokin ajatus ja hän haluaa jakaa sen lukijoidensa kanssa. Ajatus voi olla mitä tahansa, mutta itselläni raja kulkee siinä oletuksessa, että joko teksti ilahduttaa lukijaa jotenkin tai herättää lukijassa jotakin ajatuksia. En tiedä onnistunko tavoitteessaani, mutta toivon, että näin on. Välillä pidin taukoa, koska tuntui, ettei ole mitään sanottavaa. Toisten ajatuksia voisi aina kopioida, mutta siinä ei ole mitään järkeä.

"Kirjoita edes jotain." Ajatus pyörähtää välillä mielessä. Blogiin on mahdollista kirjoittaa mitä tahansa, mutta vähäinenkin punainen lanka voi kadota, jos kirjoittelee vain jotain. Välillä voisi kirjoittaa urheilusta, välillä työstä, tekniikan uusista saavutuksista, ihmisistä, eläimistä, ruuan laitosta, kirjoista, musiikista, autoista, politiikasta tai mistä tahansa. Ja tuloksena olisi messevä sillisalaatti, josta ei tiedä mihin se on menossa ja mistä tulossa.

"Kunhan on vain jotain" - asenne on yksi tekijä, jolla saa aikaan äärimmäistä keskinkertaisuutta tai huonoa jälkeä. Tekipä mitä tahansa. Tästä olisi loputtomasti esimerkkejä, tässä muutama, jotka heti tulevat mieleen. Sukulaispoika oli menossa pelaamaan tennistä, maila löytyi, mutta ei palloja. Paikallisesta halpakaupasta löytyi edullisesti tennispalloja, hinta taisi olla alle euron per kappale. Pallot, maila ja pelikaveri löytyivät, eipä siis muuta kuin pelaamaan. Pallot olivat kai muuten olleet ihan ok, paitsi pomppimisominaisuutta niistä ei löytynyt. Vastapuolen oli siis vaikeaa palauttaa palloa, eli peliä ei päässyt syntymään. Eli niin sanotusti turalleen meni koko homma.

Työelämässä sama ilmiö tulee esimerkiksi ammattitaidon kautta. Aloittelija ja huippuammattilainen pystyvät tekemään saman tehtävän, mutta jälki on eri. Puutarhuri leikkaa nurminkonkin paremmin kuin vaikka allekirjoittanut. Jälki on erilainen. Puhumattakaan kokki vs. meikäläinen asetelmasta. Ruokaa syntyy kyllä kummaltakin, mutta...

Omalla urheilu-urallani, ennen kaikkea aktiivikauden loppupuolella noin vuonna 2001 funtsailin usein, mikä erottaa huiput harmaasta massasta. Itse kun olin sitä massaa, suunnilleen kansallista tasoa keihäässä. Muistan muutamankin kerran, kun olimme Joensuun legendaarisella vapaa-aikatalolla treenaamassa samaan aikaan kuin Parviaisen Aki, maailmanmestari vuodelta 1999. Tämä oli silloin kun Leo Pusa valmensi Akia. Olin ymmärtänyt jo aiemmin, että huippujen treeni on aivan samanlaista kuin minunkin. Ainoa ero oli tuloksissa, jotka huipuilla sattuivat olemaan jonkin verran paremmat.

Huippujen tekemisessä on sellainen omanlaisensa säihke. Kun oman alansa huippu tekee omaa juttuaan, sen säihkeen huomaa heti. Harjoittelussa huipuille ei riitä "Kunhan on vain jotain" - mentaliteetti, päinvastoin. Jos esimerkiksi tuolloin Vapiksella minut ja Aki olisi pistetty samalle viivalle ja olisimme tehneet täsmälleen samanlaisen harjoituksen, vaikkapa kuntopallotreenin, uskon, että Aki olisi saanut treenistä enemmän vastinetta. Minulle ja niin monelle muullekin riitti, että heitin 200 heittoa. On suuri ero siinä, haluaako harjoituksesta 200 kuntopallon heittoa vai räjähtävyyttä, ylävartaloon elastisuutta tai muuta vastaavaa.

Huipulle tähdätessä oikeastaan mikään osa-alue ei voi olla "Kunhan on vain jotain"-keskinkertaisuutta. Valmennus, välineet, olosuhteet, huolto, ravinto ja niin edelleen. Jos jokin osa-alue on "vain jotain", lopputulos kärsii. Asenteen ja motivaationkin tulee olla parhaalla mahdollisella tasolla, jos haluaa huipulle.

Siinäpä sitä taas jotain.