Niels Bohr oli tanskalainen fyysikko, jonka suurin saavutus fysiikan saralla on Bohrin atomimalli. Alkuainetaulukon 97. alkuaine on nimetty Bohrin mukaan Bohriumiksi.

Bohr tutki aikoinaan aineen ja valon olemusta ja nykyfysiikka pohjaa osin hänen ajatuksiinsa. Valohan on hyvin mielenkiintoinen elementti: mitä valo oikein on? Jo Bohrin aikaan 1900-luvun alussa huomattiin, että valo näyttää olevan hiukkasia, siis jotain "käsinkosketeltavaa" ainetta. Toisissa kokeissa taas kiistattomasti voitiin todeta, että valo on luonteeltaan aaltomuotoinen. Koetulokset muuttuvat hämmentäviksi kun todetaan, että hiukkanen ei voi olla aalto, eikä aalto voi olla hiukkanen. Eli valo on hiukkasia, valo on aaltoja ja valo ei ole hiukkasia eikä aaltoja. Selvä peli...

Bohr joutui miettimään asiaa ja vuosien työn jälkeen hän pystyi määrittelemään komplementaarisuuden käsitteen (eng. complementarity): (lyhyesti) objektilla voi olla useita ristiriitaisia ominaisuuksia, joita voidaan tutkia erikseen vaan ei yhdessä. Bohr filosofoi, että aina löytyy uusia ja uusia näkökulmia, joista objektia voidaan tutkia. Mikäli objektia tarkastellaan vain yhdestä näkökulmasta, ei koko objektin olemus paljastu. Bohr päätteli myös, että aina löytyy uusia ja uusia näkökulmia, joista objektia voi tutkia.

Lieneekö Sokrates huomannut tämän saman asian jo n.400 eKr todetessaan että ainoa asia, jonka hän tietää, on ettei hän tiedä mitään. Kun objektia voi tutkia yhdestä näkökulmasta loputtomiin ja näkökulmia on loputon määrä, ei mistään asiasta tiedä oikeastaan mitään. Mielenkiintoista...

Tutkittava objekti voi olla vaikka urheilija. Valmennus mielletään yleisimmin lajitekniikan ja fyysisten ominaisuuksien kehittämiseksi. Valmentaja voi opiskella lajin tekniikkaa käytännössä loputtomiin, aina löytyy uusia ja uusia aspekteja, asiat voi aina tehdä paremmin, tehokkaammin. Samoin fyysisten ominaisuuksien kehittäminen on jatkuva puheenaihe: mitä liikkeitä, kuinka paljon, millä tehoilla, ja niin edelleen. Mikäli urheilua tarkastellaan ainoastaan tekniikan ja fysiikan näkökulmasta jää urheilun suurempi kuva käytännössä kokonaan näkemättä.

Koska valmentajan valmennettava on maailman monimutkaisin organismi, ihminen, löytyy aina uusia ja uusia näkökulmia urheiluun: fysiologiset ja anatomiset lähtökohdat, ravintovalmennus, biomekaniikka, psykologia ja niin edelleen. Ja kun samaan soppaan lisätään vielä toinenkin vastaavanlainen organismi, eli valmentaja ja hänen valmentajaominaisuuksiensa kehittäminen, on koko systeemi riittävän monimutkainen vaativampaankin makuun.

Siinäpä sitä onkin miettimistä. Säilyköön vastuu lukijalla, koska kirjoittaja voi hyvällä omallatunnolla sanoa, ettei tiedä mistään mitään.